Kun mikään ei riitä

Uskoisin, että moni on kokenut elämässään hetkiä, jolloin tuntuu ettei mikään riitä.

Omalla kohdallani tämä on ollut elämässäni enemmänkin sääntö kuin poikkeus. On tuntunut että mitä tahansa koskaan ryhdyn tekemään, se saattaa ensin ottaa hiukan tuulta purjeisiinsa ja sitten mäjäyttää katuun kuin nyrkki vasten kasvoja. Toinen vaihtoehto on aina ollut, ettei tuuli edes tartu purjeisiin, vaan sitä kaikesta tekemisestään huolimatta nököttää paikallaan kuin paska tunkiolla. Voinen sanoa, että turhauttavaa tämä tämmöinen on.

Samaan aikaan tietäen ja tuntien, ettei tämä kuulu kohdallani mennä näin. Nähden itseni niissä paikoissa, jotka tuntuu omalta ja joissa on hyvät vibat.

Syy jatkuvalle epäonnistumiselle

Mikä sitten saa tämän tapahtumaan aina lopulta samalla kaavalla? Se olen minä itse. Sisällä empivä, traumatisoitunut minäni, joka loppujen lopuksi ei kuitenkaan usko itseensä, vaikka on kokenut positiivisia asioita ja saanut erinomaista palautetta asiakkailtaan.

Mikä trauma tämän tekee? Lapsuudessa koetut alistamiset, hylkäämiset, negatiiviset palautteet, joilla ei ole minkäänlaista rakentavaa lopputuloksen hakua, vaan pelkästään latistus. Lapsuudessa saamatta jääneet kannustuspuheet, tuki ja turva.

Olen kokenut kaiken aikaa olevani oman onneni seppä. Vaikka koenkin näitä latistushetkiä ja teen mitä tahansa, niin aina tulee se paskatunkio eteen, niin en aio luovuttaa. Kohdallani ei kertakaikkiaan mikään riitä. Riittoisuus tulee vasta, kun olen saavuttanut ne asiat, joista unelmoin, joissa näen vahvasti itseni olevan.

Kirjoitin eilen 30.1.2019 päivityksen facebookiin tästä samaisesta aiheesta:

Olen elämäni aikana ennättänyt oppia yhtä sun toista. Olen kerrannut oppejani aina silloin tällöin kun niiden kertaamiselle on ollut tarvetta.

Vaikka kannan sisälläni perus positiivista elämänasennetta ja uskon sisälläni joka hetki maailman muuttuvan paremmaksi paikaksi ja talouden kohenevan ja ihmisten olevan onnellisia ja hyvinvoivia, olen minäkin ihminen.

Tänään heräsin klo 3 yöllä, enkä saanut enää unta. Pyörittyäni sängyssä 4.25 saakka nousin ylös ja lähdin kolaamaan pihaa. Valmistauduin lähtemään tapaamiseen klo 5.45 kun piti vielä äkillisesti käydä wc:ssä. Vatsani. Se oli ollut jo edellispäivänä pitkästä aikaa todella kipeä. Nyt se oli vielä kipeämpi. Oli peruttava tapaaminen vaikka ensin olin lähdössä siinä kunnossa tapaamiseen. Syyttely omaa itseä kohtaan, etten tuoreena yrittäjänä voi jättää menemättä. Stressi joka on kasvanut kasvamistaan yrityksen perustamisen jälkeen kiteytyi tänään siihen ymmärrykseen meditoidessani, mistä stressi oikein kohdallani syntyy.

Vanhat opitut toimintamallit. Ulkoiset tekijät. Ympäristön energiat. Olen jo kertaalleen päässyt siihen voimaan, missä olen nähnyt, miten kaikki toimii, kun ei anna minkään ulkoisen tekijän vaikuttaa itseen negatiivisella tavalla. Elämä kantaa kyllä, kun antaa sen kantaa. Kuulostaa hullulta ihmiskorvaan, tiedän. Mutta se on fakta.

Annatko sinä ympäristösi, ulkoisten tekijöiden ja vanhojen opittujen toimintamallien vaikuttaa mieleesi ja saada sinut negatiivisen ajattelun kierteeseen? Tuntuuko siltä, että vaikka mitä tekisit miten ja vaikka miten uskoisit hyvään, sitä ei silti tapahdu sinulle? Miksi? Koska tiedostamattasi yhä annat negatiivisuuden vaikuttaa. Ja käsittelemättömät/käsitellyt traumat, joissa kuitenkin on vielä käsiteltävää.

Itselläni se on ollut aina oma isäni ja miten olen hänen sanansa oman mieleni kautta saanut vaikuttamaan itseeni niin negatiivisella tavalla että se vaikuttaa aikuisena negatiivisesti alintajuntaani ja sitä kautta elämääni.

Me jokainen itse olemme este niin unelmiemme toteutumiselle kuin sille, mitä haluamme olla ja tehdä.

Rajaamme usein myös esimerkiksi fyysisten rajoitusten esiintyessä kohdallamme, ettemme voi tehdä mitään. Luomme lisää alitajuisesti negatiivisuutta, näkemättä sitä sisältä päin, miten se todellisuudessa meihin vaikuttaa.

Luomalla uuden toimintamallin, luomalla uuden ajattelumallin, kuuntelemalla kehoa, sisäistä ääntä, intuitiota ja käsittelemällä sekä ymmärtämällä asioiden yhteneväisyyden ja ketjureaktiot, pystymme vaikuttamaan omaan elämäämme tavalla, miten haluammekin elämämme etenevän.

En sano, ettäkö tämä olisi peace of cake. En sano ettäkö tämä tapahtuisi nopeasti ja helposti. Mutta uskomalla ja luottamalla mahdollisuuteen ja luomalla mahdollisesta totta, voimme saavuttaa asioita, jotka ihmismielelle tässä kaoottisessa negatiivisessa maailmassa tällä hetkellä on vaikea sisäistää.

Hymyilin kun ymmärsin tämän asian.

Olen Energiaterapeutti ja autan ihmisiä ja luon ilon hetkiä, mutta olen ihminen ja kuten kuka tahansa, myös prosessoin asioita. Olen kokenut ja nähnyt ja omaan työkaluja asioiden käsittelyyn.

Positiivisella elämänasenteella, uskoen ja luottaen, hyväksyen ja ymmärtäen kohti todellista taikuutta ja unelmaa.

Kehoni on mittarini

Minun jos kenen pitäisi jo itsessäni tietää, että kehoni kertoo AINA totuuden. Tätä oppia kertaan toinen toisensa jälkeen. Jollen kuuntele sisintäni, intuitiotani, joka kehoni avustuksella kertoo, milloin mitäkin pitäisi tehdä, huomaan olevani pian todella kipeä. Mitä enemmän aikaa on mennyt ja traumojani olen käsitellyt, sitä herkemmin kehoni ilmoittaa, jos teen asioita väärällä tapaa, kuuntelematta itseäni oikealla tavalla.

Keho on paras mittarini, mitä minulla on koskaan ollut missään. Kehoni ohjaa aina oikeaan suuntaan. Vain mieleni pystyy kyseenalaistamaan kehoni totuutta ja vain mieleni on se este kaikessa. Mieleni on se, joka onnistuu kääntämään asiat päinvastaisiksi, mitä keho kertoo. Mieleni on se, joka ottaa herkästi ulkoisista tekijöistä ja ympäristöstä vaikutteita ja onnistuu saamaan kehon kärsimään.

Olen kouluttanut mieltäni nyt vuodesta 2012. Mieleni on jo useita ymmärtänyt ja antanut kehon ohjata. Mutta koska minäkin olen vain ihminen, vaikka energiaterapeutti olenkin ja autan ihmisiä, olen livennyt pois omasta voimastani kuunnella intuitiota ja antaa kehon ohjata ja mieleni on vaikuttunut ulkopuolisista vaikutuksista ja mennyt jälleen uimaan virran mukaan, vaikka tiedän olevani se vastarannankiiski, joka kaikesta huolimatta ui aina vastakarvaan, saaden aina välillä siitä itselleen kiitosta ja palkkaa.

Jos sinäkin haluat oppia kouluttamaan mieltäsi ja haluat elää huolettomammin ympäristötekijöistä ja ulkopuolisista vaikutuksista huolimatta, ota yhteyttä kotisivujeni kautta: http://www.blea.fi. Tulen mielelläni pitämään luentoa aiheesta ja kouluttamaan jokaisen mieltä.

screenshot_20190131_092126

Advertisements

Mielipide: Vaihtoehtoisuus koetaan uhkana lääketieteelle

Lääkkeet ratkaisuna tämän päivän lääketieteessä?

Tämä ainakin näyttäisi useimmiten olevan mielenterveyspotilaiden hoitomuotona. Mielenterveyspotilaiden kohdalla pääsääntöisesti keskitytään pelkästään oireiden hoitamiseen lääkkeillä ja jätetään potilas odottamaan toisinaan pitkiksikin ajoiksi terapiaan pääsyä tai jopa sanotaan hänelle, ettei hänen ole tarve alkaa käsittelemään tilaansa johtaneita syitä taustaltaan, jotka ovat seurauksena potilaan nykytilanteeseen. Tämä toisinaan potilaan tilan huomioon ottaen johtuu ymmärrettävistä syistä lääketieteen kannalta, mutta entäpä potilaan itsensä kannalta? Tämä voi altistaa potilaiden tilan kehittymistä yksilöllisesti entistä huonompaan suuntaan ja voi saada potilaille vääristyneitä käsityksiä omasta tilastaan ja mahdollisesta parantumisestaan.

Lääkkeet pahaan paniikkihäiriöön, itsetuhoisiin ajatuksiin (liittyen mm. vaikeaan masennukseen) ja akuuttiin psykoosivaiheeseen on turvallinen ja hetkellisesti hyvä ratkaisu ääritapauksissa, jotta potilaan henki saadaan turvattua, mutta entäpä jos näissäkin tilanteissa suurin tarve potilaalla olisi turvallisuuden tunteen saaminen, ymmärretyksi tuleminen, kuulluksi tuleminen ja läsnäolo ja tuen saaminen? Entäpä jos potilaan pystyisi pelastamaan vaihtoehtoisella hoidolla ilman lääkitystä henkeä uhkaavassa paniikkikohtaus tilanteessa, itsemurhayrittäjän tilanteessa ja psykoosiin vaipuneen tilanteessa? Mieltä pystyy ohjailemaan ja mieltä pystyy kouluttamaan. Mielen pystyy saamaan pysähtymään ja mielen saa hallintaan, mutta jotta nämä onnistuvat, on oltava oikeat työkalut mielen käsittelyyn ja jopa akuuttivaiheessa mielen hallinnan haltuun ottamiseen.

Tämä ei ole kuitenkaan mahdoton tehtävä. Ja on todettua, että ihmisen voi pelastaa oman mielensä syövereistä ilman lääkitystäkin. Tästä syystä mielestäni olisi äärimmäisen tärkeää ihmisten hyvinvoinnin kannalta ottaa myös vaihtoehtohoidot vaihtoehdoksi lääketieteen rinnalle.

Lääkebisnes tulonlähde Suomelle?

Lääkebisnes ajaa aivan liian suurta osaa tällä hetkellä Suomen maassa, joka jälleen kerran johtaa syynä rahaan ja lääkäreiden minimipalkkoihin. Joka taas johtaa määrärahoihin, joka taas johtaa hallitukseen ja valtioon, mihin niitä määrärahoja laitetaan. Tästä kuitenkin kärsivät eniten kansalaiset. Lääkkeet sisältävät ainesosia, jotka eivät sovi kenenkään elimistölle pitkäaikaiskäyttöön. Tämä lisää elimistöön muita ongelmia, joka johtaa jatkuvaan oravanpyöräkierteeseen, jossa kansalaisesta tulee lääketieteen “lääkebisnes”, jossa jokaista uutta oireitta hoidetaan aina uudella lääkkeellä, alkuperäisen lääkkeen alkaen tuottamaan uusia ongelmia elimistössä. Tämä kierre aiheuttaa kehossa jatkuvan stressitilan, kun tilanne vain pahenee entisestään. Stressi tunnetusti vaikuttaa suolistoon ja suolisto vaikuttaa aivoihin, jossa on mieli ja mieli sairastuu masennukseen, joka on jo alunperinkin tuntenut alakuloisuutta, surua ja väsymystä (ensimmäisen masennuksen oireet) taustallaan stressi asioista, joita pitäisi käsitellä, ei hoidattaa pelkästään oireita lääkkeillä.

Lääkebisnes on tämän päivän Suomessa niin suuri vaikuttaja lääketieteessä, että lääkkeetön vaihtoehtohoito nähdään punaisena vaatteena ja uhkana lääkebisnekselle. Ja tämä taas uhkana ihmisten hyvinvoinnille, joka parhaimmillaan toimisi ilman lääkkeitä, kun ihmistä hoidetaan oikealla tavalla kokonaisvaltaisesti, huomioon ottaen perus elintavat, ihmisen menneisyys/tausta/mahdolliset vaikuttavat traumat sekä elinympäristö ja sen hetkinen elämä stressitekijöineen.

Olettamus on kaikkien hoitovirheiden äiti?

Toinen asia on ainainen olettamus lääketieteessä. Oletetaan, että jokainen sairaus toimii jokaisessa ihmiskehossa samalla kaavalla ja jokaiseen sairauteen toimii sama hoitoprotokolla. Mihin on unohtunut yksilöllisyys? Mihin on unohtunut se tosiasia, että jokainen keho ja mieli on erilainen kuin toinen keho ja mieli. Vaikka sairaus olisikin sama, se tulee aina etenemään eri tavalla eri kehoissa ja eri mielissä. Lääkäreiden kiire, liialliset potilasmäärät, määrärahojen kiristäminen, lääkäreiden vähentäminen ja lukuisat muut asiat ovat saattaneet johtaa tähän olettamusasiaan. Joukossa on myös niitä lääkäreitä, jotka ovat sitoutuneet lääkebisnekseen ja tästä syystä haluavat olettaa ja toimivat vastoin ihmisten yksilöllisyyttä. Ja ne lääkärit, jotka ovat kouluttautuneet halunaan auttaa ihmisiä paranemaan, joutuvat kärsimään, mikäli eivät lähde mukaan lääkebisnekseen.

Olettamuksella saadaan kaikista eniten tuhoja aikaan. Olettamuksella, miten sairaus etenee, onnistutaan tuottamaan useita kuolemia. Kun jokainen lääketieteessä työskentelevä ymmärtäisi ja jollei koulussa opeteta, niin oppisi, että jokainen ihminen maanpäällä on yksilö, vältyttäisiin olettamuksilta ja saataisiin oikeanlaista apua oikeassa ajassa jokaiselle ja onnistuttaisiin pelastamaan niitäkin, joilla olisi esimerkiksi ärhäkkä, nopeasti etenevä syöpä. Aina pitäisi olla edellä, eikä jäljessä, mitä usein on nähty tapahtuvan lääketieteessä. Ja aina syynä olettamus taudin kuvasta ja taudin etenemisestä, ajattelematta yksilöllisyyttä ja erilaista kehoa. Sama pätee myös onnettomuustilanteissa ja mahdollisten vammojen tutkimisessa tai niiden jatkohoidossa. Selkeät näkyvät vammat kyllä hoidetaan asianmukaisella tavalla ja kiireellisyydellä, mutta kaikki ne, mitä ei silmin havaita ja katsotaan ihminen kokonaisuutena toimivan normaalin ihmisen tavoin, OLETETAAN, että hänelle ei ole tullut vammoja. Sitten useiden vuosien saatossa ihminen menettää toimintakykynsä ja joutuu toimintakyvyttömäksi, koska häntä ei olla tutkittu riittävästi, eikä olla otettu huomioon kehon yksilöllisyyttä ja vammojen etenemistä rasitukselle altistumisen myötä. Eli olettamuksen kautta on jätetty jatkohoito kokonaan toteuttamatta asianmukaisella tavalla vaikka onnettomuuspotilaalla on ollut selkeitä vammojen oireita, mutta niitä ei olla otettu tosissaan oletuksena, että potilas voi kokonaisuutena kuitenkin silmin nähden hyvin. Ja niin myös tästä syystä jätetty kokonaan myös kuntouttaminen pois, jolla oltaisiin vältytty tulevasuuden toimintakyvyttömyydeltä.

Vinkki lääketieteen ammattilaisille: lopettakaa olettaminen, ymmärtäkää ja nähkää yksilöllisyys ja ottakaa jokainen minkä tahansa lääketieteen alan potilas, vakavissanne.

Ei sotaa, vaan rauhaa.

USKON että lääketieteessäkin on heitä, jotka haluavat parantaa ihmisiä. On heitä, jotka ovat lähteneet kouluttautumaan lääkereiksi, koska haluavat auttaa ihmisiä paranemaan. Monella on usko ja toivo, että lääkärit ovat se ainoa taho, joka pystyy auttamaan ja parantamaan ihmiskehoa mielen, psyykkeen ja kehon osalta. Näin minäkin nuorena uskoin ja yksi haaveammateista lääketieteessä oli lääkäri tai psykologi. Mutta 2002 vuoden auto-onnettomuus muutti asiaa. Aivoni eivät pystyneet enää prosessoimaan uutta tietoa samalla tavalla kuin ennen, enkä kyennyt opiskelemaan kuin kesken olevan datanomin tutkinnon loppuun, joka ei kuitenkaan tuntunut omalta alaltani ja kirjallisten kokeiden osalta jäi huononumeroiseksi, koska tekstiä oli vaikea sisäistää kokeisiin lukutilanteissa. Vuonna 2015 valmistuin puolen vuoden koulutuksesta Energiaterapeutiksi, jossa luettavaa materiaalia oli vähän, mutta itsetutkiskelun kautta opiskelua ja kirjoitusta ja keskustelua sitäkin enemmän, joka oli opiskelumuotona itselleni aivovammaisena kaikista parhain opiskelumuoto.

Vaikka kirjoitukseni viittaakin siihen, että olisin täysin vaihtoehtohoidon puolella ja äärimmilleen lääketiedettä vastaan, en kuitenkaan ole sitä. Sillä eniten haluaisin, että lääketieteessä ymmärrettäisiin, kuinka paljon pystyttäisiin auttamaan ihmisiä parempaan hyvinvointiin lääkkeettömästi ja siten hyödyntää myös vaihtoehtohoitoja osana lääketiedettä, mutta ilman, että vaihtoehtoisten hoitajien pitäisi käydä lääketieteellinen koulutus, koska tällöin he olisivat sidoksissa lääketieteeseen, eivätkä voisi käyttää omaa vaihtoehtoista koulutustaustaansa osaamisessaan, vaan heidän pitäisi noudattaa lääketieteen protokollaa hoitomenetelmissään. Tällöin se olisi käytännössä sama asia kuin vaihtoehtohoitajatkin olisivat lääkäreitä, eikä tilanne potilaan kannalta muuttuisi tästä hetkestä mihinkään, vaan lääketehtaat pyörittäisivät edelleen omaa mafiaansa, lääkärit alaisinaan.

Mielestäni olisi tärkeää, että Suomessa vaihtoehtohoidot saisivat viralliset luvat toimia osana lääketiedettä ILMAN lääkkeellistä kytköstä lääketieteeseen, mutta voisi tehdä lääkkeetöntä parantamisyhteistyötä lääkäreiden kanssa. Potilas saisi halutessaan valita itse, ottaako hän tapauksessaan ensin kokeiluun lääkkeet vai haluaisiko hän lähteä parantamaan itseään suoraan vaihtoehtoisen hoitajan/terapeutin kanssa. Poikkeuksia lääkäreissäkin löytyy, sillä satunnaiset lääkärit siellä täällä, jotka eivät halua olla kytköksissä lääkebisnekseen, haluavat todella auttaa ihmisiä paranemaan ja alkavat hoitamaan potilasta lääkkeettömästi kohdentaen potilaan oikeille tahoille tai suosittelevat potilaalle luonnonmukaista hoitoa ohjaten potilaan ostoksille “luomukauppaan”, jossa myydään luonnonlääkkeitä. Samaiset lääkärit osaavat kertoa ravinnosta, mikä auttaa myös elimistöä parantamaan itse itseään ja osaavat kertoa myös luonnon antimista, joilla saa itse kerättyä itselleen oikeita ravintoaineita auttaen kehoa paranemaan tai toipumaan, riippuen siitä, mitä halutaan parantaa.

Usein lähetetapauksissakin valitettavasti kuitenkin käy, että lähetteellä lähetetty potilas päätyy seuraavassa paikassaan sellaisen erikoislääkärin pakeille, jolla ei olekaan samanlainen näkemystä potilaan asiaan kuin lähettäneellä lääkärillä ja näin ollen potilas jää ilman tarvitsemaansa hoitoa, saa itselleen vääränlaista hoitoa tai joutuu lääkekierteeseen, mihin hän ei ole alunperinkään halunnut tai ei enää osaa haluta pois lääkekierteestä, johon on jo onnistunut vaipumaan addiktoivalla tavalla. Näin lääketiede saa pidettyä lääkebisneksensä tiukasti mukana, eikä vaihtoehtohoidolle jää tilaa hoitaa potilasta luonnonmukaisin keinoin. Tämä on mielestäni huolestuttava asia Suomen lääketieteessä.

Muualla maailmassa lääketiede pitää vaihtoehtohoidon mukana esimerkiksi sairaaloissa yhtenä vaihtoehtona kivunlievitykselle lääkkeiden rinnalla. Sekä vaihtoehtohoitajat saavat toimia täysin omana alanaan lääketieteen siihen mitenkään vaikuttamatta, mutta yhdessä toinen toistaan tukien potilaan terveyttä edistäen. Tällainen käytäntö pitäisi saada Suomeenkin. Nyt vain näyttäisi siltä, että Suomessa tämä ei tulisi olemaan mahdollista, sillä SOTE:n päättäjät ovat selvästikin pelästyneet ja nousseet takajaloilleen kokien vaihtoehtohoitojen uhkana lääketieteelle ja näin ollen alkaneet kiireellä viemään eteenpäin lakia, jossa vaihtoehtohoitajille tulisi pakolliseksi tämä kaksi vuotinen lääketieteen koulutus, josta ylempänä jo mainitsin.

En ole lääketiedettä vastaan ja käytän itsekin lääketieteen palveluita tarpeen tullen, mutta paljon on epäkohtia lääketieteessä, jotka tulisi muuttaa, jotta lääketiede toimisi potilaita ajatellen terveyttä edistävällä tavalla eikä potilasta sairastuttavalla tavalla.

Tulevaisuuden turvallisuuden puolesta,

Sari Anneli

Monikirjoisen tunnehömpän elämää…

Niin paljon kuin rakastankin lapsiani, jotka ovat osa minua, minusta syntyneitä, osa lihaa ja vertani, rakastan myös näitä arkisia päiviä erossa heistä. Tätä rauhaa. Tätä kiireettömyyttä. Olin sitten paljon kipeä tai vähemmän kipeä, rakastan sitä, että voin kenestäkään riippumatta määrittää omat aikatauluni päivälle. Voin intuitiivisesti elää päivän ajattelematta aikataulua. Voin tehdä kaiken juuri siinä tahdissa kuin se itselleni on parhainta. Voin nauttia asioista, koska mitään ei tarvitse tehdä kiireellä ja kaiken saa tehdä rauhassa ja hiljaisuudessa. Voin laulaa, kuunnella musiikkia, tehdä asioita tai olla tekemättä juuri silloin kun hyvältä tuntuu.

Enkä tarkoita, ettenkö haluaisi elää myös aikataulullista elämää. Odotan sitä hetkeä, kun kalenterini täyttyy menoista, asiakastapaamisista, luennoista, esiintymisistä ja kaikesta, missä tienaan ja saan luoda ja tehdä unelmaduuniani omana itsenäni. Mutta tällöin kun ei ole vielä tätä hetkeä, kun kalenterini ei vielä ole täyttynyt, rakastan tätä kiireettömyyttä ja luovassa flowssa etenemistä päivästä toiseen. Saan paljon enemmän aikaiseksikin myös niitä työ- ja tärkeitä asioita, kun en luo aikataulua, vaan teen, kun sen aika on, kun vaan alan tekemään, ilman paineita, ilman aikataulua.

Rakastan lapsiani koko sydämestäni, syvältä sielustani saakka. Ja heidän aikanaan olen huomannut kuinka paljon myös rakastan aikaa itseni kanssa. 🙏❤

Ja kyllä, niitäkin päiviä on, jolloin olen ajatellut: mikä idioottimainen ajatus oli hankkia lapsia. Samalla ajatellen, onko väärin ajatella noin, mutta samalla myös tietäen, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa. Jokainen täysillä lastaan rakastava vanhempi, joka on rehellinen itselleen ja muille, pystyy myöntämään, kuinka paljon hän rakastaa ja vihaa yhtäaikaa lapsiaan. Vihalla tässä tarkoitan sitä, miten lapset tietyllä käytöksellään saa vanhemmilta ajoittain savun nousemaan korvista. Viha ei tarkoita vihaa sanan virallisessa tarkoituksessa. Viha on lapsiin kohdistuen turhautumista: miksi tuo/nuo eivät tottele. Miksi on niin vaikeaa ymmärtää vaikka juuri äsken ymmärsikin. Miksi tuo/nuo eivät kuuntele mitä sanotaan. Miksi tuntuu siltä, että tämän päivän lapset ovat moninkertaisesti äänekkäämpiä, kurittomampia ja rauhattomampia kuin omassa lapsuudessa vanhempi itse on ollut.

Ja kaiken vuoristomaisen tunnekirjon jälkeen äitinä ja isänä vanhemmalle jää rakkaus lastaan kohtaan. Pyyteetön rakkaus joka antaa kaiken anteeksi. Raivostuttavat ipanat, jotka ovat maailman rakkaimpia, suloisia murusia. 😉❤

Tunnehömppänä on hauska elää. Elämä ei ole koskaan tylsää. Tunnehömppä sanalla tarkoitan ihmistä, joka aistii ja tuntee kaiken vahvasti. Joku sanoisi empaatikko, joku erityisherkkä. Itse käytän sanaa tunnehömppä. En haluaisi olla tunteeton. En haluaisi olla järkevä. Se vaan ei sovi itseeni. Silti myös järki on osa mua ja rakastan sitäkin osaa itsessäni.

Tunnehömppä ei kadota itsestään tärkeitä tunneominaisuuksia. Siksi koen, että myös todella karmeat traumat, kokemukset joita on elänyt, on hyvä muistaa ja tiedostaa, koska se saa minut ymmärtämään muita samoja kokeneita paremmin. Se saa minut välittämään ihmisistä ja heidän kokemuksistaan ja saa tuntemaan, että voin olla läsnä ja kuunnella, istua vierellä hiljaa tai kertoa ääneen omaa tarinaani, jos siitä vain sattuisi olemaan apua. Ketäänhän ei väkisin voi auttaa, enkä tunnehömppänä haluakaan ketään väkisin auttaa. Annan ja olen vain yksi mahdollisuus, jonka puoleen voi kääntyä, jos kokee niin.

Olen tunnehömppänä  myös todella puhelias ja aina äänessä. Mutta osaan olla myös hiljaa. Nuorempana olin suuna päänä pälättämässä, mutta vanhemmiten näen asiat siitä oman totuuden perspektiivistä, kuinka yksilöllisiä olemme ja kuinka jokainen tarvitsemma oman aikamme käsitellä mitä tahansa asioita.

Tunnehömppänä  koen että tärkeintä on, ettei patoa asioitaan sisälleen. Itse tein lapsena ja nuorena niin ja se kostautui, josta aiheutui aivovamman yhteydessä nuoren iän burnout ja sen seurauksena vaadin päästä puhumaan. Koskaan en ole lääkkeitä halunnut käyttää, koska en ole halunnut turruttaa tunteitani, vaan nimenomaan tuntea, jotta tiedän, mitä käsitellään ja mistä puhutaan ja jotta tiedostaisin, mistä traumat ovat lähtöisin ja miksi. Lääkkeissä olevana en pystyisi hahmottamaan niin helposti asioita ja niiden käsittely veisi kauemmin aikaa, kun en pystyisi katsomaan niitä kipupisteitä tunteettomana tarpeeksi läheltä ja menemään niihin kipuihin aina uudestaan, jotta trauman saisi purettua haittaamasta tämän hetken elämää.

Olen YLPEÄ, että olen TUNNEHÖMPPÄ!

Traumakäsittelyä – Tunnepurkaus

Miten nimilaissa ei voi tehdä poikkeusta perustelluista syistä, mutta muissa Suomen lakiasioissa katsotaan läpisormien ja toimitaan lakia vastaan viranomaistaholta?

Nyt ei enää riitä ymmärrys tätä Suomen byrokratiaa ja lakia kohtaan. Olen koko ikäni ollut niin peri suomalainen ja henkeen ja vereen Suomen kansalainen, etten ymmärrä miten oman maan kansalaista kohtaan ei ole mahdollista toimia kansalaisen etua ajatellen, vaan pyöritetään momenttia, jossa kuitenkin selvällä suomenkielellä lukee perustelu, joka kattaa asian, mitä on haettu ja vaadittu.

Toukokuussa 2018 otin avioeron. Avioliitossani otin sukunimekseni mieheni sukunimen, joka oli tai on yhä edelleen Turunen ja maistraatissa edelleen sukunimenäni. Halusin avioliiton satamaan astuessani pois tyttösukunimestäni, joka oli yksi koulukiusaamisaiheista sekä häpesin sukunimeäni isäni käytöksen takia minua kohtaan. Tyttösukunimeni oli Tyrväinen. Ex-puolisoni vaati avioeron ottamisen hetkellä, että hankkiudun eroon hänen sukunimestään, jota en ollut aikoihin käyttänyt enää facebookissakaan nimenäni, jossa olin jo useamman kuukauden ollut etu- ja toisella nimelläni. Sain Sari Annelin evankelisluterilaisessa kasteessa 1983 ja se on tuntunut omimmalta nimeltä tässä elämässä.

Hain heti avioerohakemuksen aikaan myös nimenmuutosta Turusesta Anneliksi. Tein välissä myös pyydetyn tarkemman perustelun lausuntona siitä, miksi minulla pitäisi olla oikeus saada sukunimekseni Anneli, vaikka nimilain 13§:ssä lukee näin:

13 §

Erityiset syyt uuden sukunimen hyväksymiselle

Uusi sukunimi, joka ei täytä 11 §:n 2 momentin 1 kohdassa asetettua vaatimusta, voidaan hyväksyä, jos hakijalla on vierasperäinen sukunimi ja uuden nimen käyttöönottoa on esitettyyn selvitykseen nähden pidettävä tarkoituksenmukaisena.

Uusi sukunimi, joka ei vastaa 11 §:n 2 momentissa tai 12 §:ssä asetettuja vaatimuksia, voidaan hyväksyä,

1) jos hakija osoittaa, että hän tai hänen esivanhempansa ovat aikaisemmin laillisesti käyttäneet hakijan uudeksi sukunimeksi esittämää nimeä;

2) jos hakijan esittämän uuden sukunimen ottamista on perhesuhteissa tapahtuneiden muutosten tai niihin rinnastettavien seikkojen johdosta pidettävä perusteltuna; tai

3) jos hakijalla on kansalaisuutensa, avioliittonsa tai muun erityisen seikan perusteella yhteys vieraaseen valtioon ja hakijan esittämä uusi sukunimi vastaa sanotussa valtiossa noudatettua nimikäytäntöä.

 

Minulla täyttyy tästä 2 momentti, jossa sanotaan perhesuhteiden muutoksesta ja niihin rinnastettavien seikkojen johdosta perusteltuna. Maistraatti ei kuitenkaan katsonut tätä täyttyneeksi vaan teki hylkäyspäätöksen. Valitusohjeistus siirtyi Hämeenlinnan Hallinto-oikeudelle, jonne aion seuraavaksi valittaa. Tämä ei käy laatuun, ettei Suomen kansalainen saisi valita itselleen suomalaista nimeä, vaikka se olisi etunimi ja vieläpä oikein perustelluin syin on haettu etunimeä sukunimeksi.

Perustelin lausuntooni myös, miten Suomessa on useita etunimiä käytössä sukuniminä. Annelia ei ole kenelläkään sukunimenä, mutta Anneli nimeä ei Suomessa ole enää kuin päälle 2000 nimeä. Maistraatti väitti että Suomessa olisi yhä Anneli nimisiä 146 000 000, mikä ei käytännössä ole edes mahdollista, koska Suomessa ei ole niin paljoa ihmisiä. Edes, vaikka maahamme on tullut maahanmuuttajiakin. Ja vaikka luvusta ottaisikin yhden nollan pois, siitä huolimatta en ymmärrä pointtia, miksi en voisi olla ensimmäinen Anneli nimeä sukunimenä käyttävä ihminen ja nainen, koska minulla on peruste haluta muuttaa sukunimeni etunimeksi.

Suomessa on useita lakipykäliä, joita ei ole noudatettu viranomaisten taholta tai joita on jouduttu kiertämään perustellusta syystä, kun laissa on määritelty, kuinka ja millä perusteella voidaan lakia kiertää tai muuttaa, jotta asia, mitä käsitellään toteutuisi oikeudenmukaisesti. Tässä nimiasiassani haen samaa ratkaisua, koska ei ole edes laissa perusteltua riittävästi, miksi en voisi saada etunimeä sukunimeksi.

Sukunimitilasto 1.10.2018  
Esko Lkm Miehet Naiset Suomessa Ulkomailla
Nykyisenä nimenä 277 149 128 253 24
Entisenä nimenä 118 * * * *
Kuolleilla 236 89 147 222 14
Yhteensä 631
Etunimitilasto 1.10.2018  
Anneli Syntymävuodet Miehiä Naisia Yhteensä
-1899 0 0 0
1900-19 0 41 41
1920-39 0 19022 19022
1940-59 alle 5 75490 alle 75495
1960-79 0 36114 36114
1980-99 0 10940 10940
2000-09 0 2524 2524
2010-18 0 2146 2146
Yhteensä alle 5 146277 alle 146282

Ellei jostain löydy perusteltua syytä, että Anneli olisi suojattu nimi tai se olisi kielletty ottamasta sukunimeksi, en hyväksy maistraatin antamaa päätöstä nimimuutoksen hylkäämisestä, vaan aion taistella totuuden nimissä ja vaatia oikeutta!
Sama pätee myös mm. vakuutusasioihin, miten kohdallani on toimittu lääketieteen taholta ja miksi en ole saanut riittävää apua onnettomuuden jälkeisiin vammoihini ja siksi joudun elämään riskialtista elämää vammojeni kanssa.
Mikään taho ei pysty auttamaan minua. Eräs todella taivata neurokirurgi Amerikoista kertoi minulle keskusteluissamme, että jos joudun yhteenkään onnettomuuteen enään, voin menettää siinä henkeni, koska kaularankaani ei tue kuin vasemmalta puolelta sidekudokset. Oikealla puolella ei ole tukea. Jos niskani taittuvat syystä taikka toisesta, missä tahansa yhteydessä, todennäköisesti tulen menettämään henkeni, jollen saa jotain apua ja tilannetta korjaantumaan kaularankani alueella. Kaurangan alueella ovat sisemmät lihakset kuolleet liiallisesta rasituksesta hoitamatta ja kuntouttamatta jättämisen seurauksena. Tästä syystä vain ulkoiset lihakset yrittävät tuke rankaa ja siksi pienikin rasitus altistaa suurille hermokivuille, koska nämä lihakset eivät ole tehty tukityöhön, vain ja ainoastaan tuen ylittävään työhön, siihen, että kaularanka pysyy liikkeessä. Tukityö on sisemmille lihaksille, joita ei ole enää olemassakaan, eikä myöskään yllämainittua sidekudosta oikealla puolella.
Itse kuntoutan itseäni vahvistamalla kaularangan lihaksistoa, mutta rasitus lisää hermokipua, jota olen kantanut viimeiset 16 vuotta.
Tässä nyt risteilin pois aloittamastani aihealueesta, mutta yhtälailla tämäkin asia sopii lakiin ja oikeuksiin. Potilaan oikeuteni eivät ole toteutuneet, mutta kukaan enää viis veisaa asiaa, kun onnettomuudesta on kulunut jo yli 16 vuotta. Kymmenen vuoden jälkeen ihminen näemmä muuttuu maan matoseksi, eikä ihmisellä tai hänen hyvinvoinnillaan ole enää mitään valtakunnan merkitystä Suomen valtiolle, Suomen laissa taikka humanitäärisesti ajateltuna.
Tässä jälleen yksi syy, miksi haluan auttaa ihmisiä voimaan paremmin. Tarjoan ihmisille vaihtoehtoisesti voida paremmin ja kerron, mitä tämä vaihtoehto pitää sisällään.
Olen liian kauan kilttinä tyttönä painanut kaikki asiat villasella, olen niellyt kaiken paskan luullen sen olevan oikeudenmukaista ja katsottu kohdallani olevan minulle paras mahdollinen ratkaisu. Koska on selvinnyt, että kohtaani on toimittu väärin, eikä potilasvakuutuskeskus voi auttaa minua millään tavalla, aion kuitenkin taistella oikeuksieni puolesta ja hankkia itselleni apua sekä jatkan hoitamalla itseäni kuntoon.
Vakuutusasioissa onneksi puolellani on asianosaavat lakimiehet ja asiani on ollut jo hetken käsittelyssä. Mikäli sieltäkin tulee hylkäävää päätöstä, on aika ottaa järeämmät aseet käyttöön.
Seuraavaksi kuitenkin alan raapustamaan valituskirjelmää Hämeenlinnan Hallinto-oikeudelle nimiasiassani.

Totuuden torven kakkososassa…

“Olisinpa kuunnellut itseäni ja ymmärtänyt universaalia kokonaisuutta jo silloin, kun uskoin tapaavani sen Mr. Rightin…..

Miten ihminen voikaan samaan aikaan olla niin sokea, varma tunteistaan, uskoa, luulla tietävänsä, uskotella itselleen, luottaa 100% ympäristöönsä, muttei yhtään omaan itseen…. niin. Se on osa ihmisen traumatisointia. Saada ihminen pois omasta voimastaan, jotta ihminen ei luottaisi vaistoihinsa, omaan intuitioonsa, joka kertoo totuuden.

Omalla kohdalla järki sekoittui tunteisiin ja tunteet järkeen. Mieli poukkoili, sisimmässä tuntui vaihtuvan tunteet laidasta laitaan alta sekunnin… kroppa alkoi reagoimaan ja silloinkin olin varma, että se johtuisi vain jostain yhdestä tietystä asiasta, senkin asian vaihdellen miljoona kertaa, vaikka lopulta kropan kipuilu oli kaiken summa.

Jälkeenpäin saan nyt kuulla, muutama kuukausi eropäätökseni teosta, “Mr. Rightilta” sitä, miten huijasin hänet avioliittoon ja tekemään lapsia kanssaan. Miksi olisin tehnyt sellaista? Mitä olisin kostunut sellaisesta? Silloin tuo kaikki tuntui oikealle. Silloin tuo kaikki tuntui, että se pitää toteutua. Jopa niin lujasti se tuntui olevan se, mitä halusin, että se sattui. Kerroin tästä totuuden torven ensimmäisessä osassa. Tiedostan nyt tämän olleen siksi vahvasti oma tunteeni, koska elin tuolloin muiden kautta. Elin muiden toiveita ja haluja, mutten omiani. Siirsin omat unelmani ja haaveeni kauan ennen tuota jonnekin kauas piiloon, koska en saanut nuorena tarvitsemaani tukea ja kannustusta unelmieni toteuttamiseen. Halusin että vanhemmat ovat minusta ylpeitä, joten toimin siten kuin isäni tahtoi. Ja aloin tahtomaan sitä mitä muutkin “normaalit ihmiset”. Tietysti rakastin aidosti “Mr. Rightia”. Hän tuntui oikealta. Hän tuntui loppuelämän mieheltä. Mutta vuosien ajan se kaikki väärinymmärrys, se avoimen keskusteluyhteyden puute, se “mun mies on mun paras kaveri” jäi toteutumatta siltä osin, kuin se parhaimmillaan on. Tottakai jätetty mies tai nainen kokee tulleensa huijatuksi ja petetyksi, koska häneen sattuu. Hän ei keksi muuta pakoreittiä kivustaan kuin löytää syyllistäminen ja viha, vaikka sisimmissään tietäisikin totuuden. Oman “Mr. Rightini” mielestä olen myös pettänyt häntä viimeisten vuosien aikana sen miehen kanssa, jonka kanssa olen nyt parisuhteessa. Tämä ei ole kuitenkaan totta. Minulla ei ole syytä valehdella, koska tein itse eropäätöksen. Jos olisin pettänyt, olisin huutanut sen hänelle päin naamaa, koska olin väsynyt ja vihainen avioliittoomme ja siihen millaiseksi se oli mennyt. Mutta eroon asti olin hänelle uskollinen. Emme kumpikaan uuden mieheni kanssa halunneet pettää puolisoitamme. Emme edes ajatelleet, että meistä tulisi rakastavaisia. Koimme ymmärrystä välillämme ja ystävyyttä, sellaista, mitä jokaisella ihmisellä on hyvien ystävien kesken. Emme siis tehneet eropäätöstä toistemme takia, vaikka saimme toinen toisiltamme tukea, koska ystävät tukevat toinen toistaan. Päätimme yhdessä ettemme anna toistemme vaikuttaa päätökseen, vaan teemme päätöksen itsemme ja avioliittojemme takia ja minä tahollani myös lapsia ajatellen. Hehän tässä eniten kärsivät.

Se, etten lopulta olisi oikeasti tahtonutkaan naimisiin, enkä tehdä lapsia, on selvinnyt vasta nyt. Kuinka syyllistävää on ymmärtää itsessään tällainen asia. Rakastan lapsiani äärettömän paljon. He ovat osa minua, minusta syntyneitä. En voisi milloinkaan heitä hylätä. Pystyn kuitenkin myöntämään, että jos silloin, kun elin siinä “huumassa” haluta naimisiin ja lapsia, kuullut sisimpäni ja osannut kuunnella sitä, olisin tiennyt ja tuntenut ettei äitiys ole tehty minulle, vaikka hyvä äiti olenkin. Tiedän, että olisin kyennyt olemaan parempi kummi, kaikille viidelle kummilapselleni, mutta nyt en ole kyennyt olemaan hyvä kummi, kun ei ole ollut voimia, eikä resursseja antaa itsestään heille kummitätiä omien lasten kasvatuksen lisäksi. Toiset pystyvät kaikkeen. He jotka on luotu äideiksi. Minä pakotin itseni äidiksi, luullen haluavani sitä. Luullen tuntevani kutsun äitiyteen. Ja tätä “Mr. Right” väittää huijaamiseksi. Voi “Mr. Right”, kumpa olisinkin silloin ymmärtänyt itseäni toisella tapaa. Olisin kyennyt sanomaan, etten halua lapsia enkä naimisiin. Että haluan elää lapsettomana ja naimattomana.

Se hyvä puoli tässä kuitenkin löytyy myös, että ilman tätä kokemusta avioliitosta ja lapsista, en olisi huomannut, minkä nimen tahdon itselleni virallisesti. Maistraatilla on nimiehdotukseni käsittelyssä. Viimeistään loppuvuonna 2018 tiedän, onko nimiehdotukseni mennyt läpi vai joudunko ehdottomaan heille vielä jotain muuta nimeä. Toivon todella että nimiehdotukseni menisi läpi. Olisin ensimmäinen Suomessa sen niminen, aloittaen ensimmäisenä Suomessa sellaisen yritystoiminnan, jota muut saman alan kilpailijat eivät käytä. Uniikki, persoonallinen, oma itseni. Niin ulkoa, sisältä, nimellisesti kuin yritykseltänikin.”

Aivovammaisen elämää osa 57349

Niin paljon unelmia, niin paljon toiveita, niin paljon halua tehdä kaikkea, mutta…. niin vaikea saada aloitettua asioita, niin vaikeaa välillä ymmärtää asioita, vaikka miten haluaisikin ymmärtää. Ennen olisin ajatellut, että olen vain tyhmä. Etten vain ymmärrä. Mutta aivovamma diagnoosin vahvistuessa omat tuntemukset vahvistui asiasta vuosien varrelta.

Tietoa ei puutu, mutta aivoväsymys on konkreettinen. Ja niin vähän tuntuu olevan tietoa ihmisillä aivovammasta. Oireethan ovat yksilöllisiä jokaisella. Ja liian vähän tietoa lievän aivovamman vakavista myöhäisvaikutuksista ja jälkitilasta. Joka siis itsellänikin on. Lievä aivovamma.

Ennen onnettomuutta, lapsuudessa ja nuoruudessa pystyi pistämään “tyhmyyteni” jännityksen ja ujouden piikkiin, koulukiusaamisesta aiheutuvaan epävarmuuteen ja pelkoon. Nyt ei uskallusta ole puuttunut aikuisiällä, mutta pää ei kertakaikkiaan välillä toimi. Toki kannan kehossani vielä pientä epävarmuutta, mutta se on turvattomuutta. Enkä tarkoita tällä sitä, että pelkäisin turvallisuuteni puolesta, vaan tällä tarkoitetaan varhaislapsuudessa koettua turvallisuutta, joka kasvattaa rohkeutta ja itsevarmuutta. Tämän puuttuessa, epävarmuus on turvattomuutta. Ja tämä epävarmuus ei tule mielen kautta, vaan on kehomuistissa eli sen tuntee keholla mm. kehon jännittyessä vaikka mieli olisi rohkeana ja uskoen omaan itseen, keho oireilee. Vatsaa vääntää ja kehon keskiosassa tuntuu sydämen sykkeenä pelko, vaikkei koekaan pelkäävänsä mielensä tasolla. Tätä tarkoitan tiedolla. Tiedostan tämän asian kun sain tietää tästä psykofyysisessä fysioterapiakokeilussa. Keholla on oma “mielensä”, jonka muistiin jää asioita, mitä ei välttämättä osaa tiedostaa psyykkeen ja mielen kautta. Psyyke ja mieli on saattaa olla tasapainossa, mutta keho on epätasapainossa.

Usein tunnen tasapainoisuutta, rauhaa, hyvää oloa ja mieltä ja sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta kehossa tuntuukin mahan möyrintää ja sydämen nopeaa lyöntiä, jolloin tiedän kehoni olevan pelko/jännitys tilassa. Tämä on luonut hämmennystä sille, miksi tunnen noin kun tilanne ei vaadi sellaisia tuntemuksia. Mutta kehoni elääkin omaa elämäänsä. Samoin päässä oleva aivovamma. Vaikka miten nukkuisi, vaikka miten söisi ravintorikkaasti, vaikka miten ulkoilisi ja vaikka miten söisi vitamiineja, siitä huolimatta aivoissa tapahtuu yhtäkkisiä väsymystiloja, mihin ei pysty vaikuttamaan. Tai pystyy, mutta en ole neuropsykologi. Tiedän vain sen, että asioita, mitä tarvitsee esimerkiksi muistaa, täytyy pilkkoa osiin ja laittaa itselleen muistutuksia jne., jotta asiat muistaisi.

Viimeisimpänä unohduksen esimerkkinä poikani hammaslääkäri. Olin varma, että koululle menee hammaslääkäristä ajanvarausilmoitus suoraan, koska hammaslääkäri on koulun yhteydessä. Noh, eipä ollutkaan mennyt, vaan vanhempien pitää itse ilmoittaa ajasta kouluun. Jostain syystä olin vain ymmärtänyt asian näin. Saanut sellaisen käsityksen. Muistin ajan vielä viikonloppuna ja näin ajasta merkinnän puhelimessani, mutta niin vaan sitten unohdin sen kuitenkin. Osasyynä yhden lapseni sairaaksi tuleminen. Hän oli kotona, keskityin häneen, enkä muistanut pojan aikaa. Tässä esimerkki samalla myös siitä, että useampaan asiaan keskittyminen ei onnistu. Ennen onnettomuutta se onnistui. Saatoin samaan aikaan kotona tehdä montaa ruokaa yhtäaikaa ja vielä siivotakin, mutta onnettomuuden jälkeen, jos tein noin, poltin jonkun ruoan pohjaan ja unohdin siivouksen puolitiehen. Tai töissä saatu ohje unohtui samantien ja jouduin palaamaan häpeillen takaisin pomon luo kysymään, niin mitä minun piti tehdä. Ainoa työ, jossa aivoni toimivat työn mukana, oli “palikkatyö” eli koneenasentaja, jossa silmä-käsi yhtistyö ja sitä myöden kehomuisti auttoivat päätäni. Mutta jos työssä piti muistaa aivoilla, ei se onnistunut. Näkömuistilla muisti esimerkiksi ajoreittejä, mutta ei kadunnimiä, numeroita tai ihmisten nimiä. Kasvot jäivät muistiin, mutteivat nimet… noh, tämä on yleistä ihan tavallisillakin ihmisillä. Ei tarvitse olla vammaa, eikä silti muista nimiä tai kasvoja. Ja riippuu ihan täysin, millainen yleisesti on näkömuisti. Yksilöllisesti jokin muisti on parempi kuin toinen. Mutta ns. päämuisti, johon menee kaikki uusi opittu tieto ym., on itselläni se, joka ontuu. Muistan vanhoja asioita, kuten dementiapotilaatkin yleensä, mutta en muista tässä hetkessä tapahtuvia asioita, jollei siinä ole jotain, mikä saa minut muistamaan. Jokin sellainen, jonka saa painettua jollain muistisäännöllä mieleen.

Mitä sitten haluaisin tehdä?

Haluaisin tehdä kaikkea. Ja tarkoitan siis kaikkea. Olla moniulotteinen, moniosaaja, enkä tiedetty/tunnettu/muistettu vain yhdestä osaamisalueesta. Tai pelkästä vammastani tai vammattomuudesta. Haluan saada aikaan asioita, joista saan kiitosta. Josta saan hyvää palkkaa. Tarkennan: joista. Haluan tehdä kaikkea.

Ensinnäkin, olen aina halunnut auttaa ihmisiä. Ja parhaiten olen osannut auttaa ihmisiä henkisellä tasolla, “psykologisesti”, vaikken olekaan psykologi. Energiaterapeuttina kykenee auttamaan ihmisiä tarjoamalla heille niin sanotusti saman avun kuin psykologi, ilman lääketieteellistä koulutusta. En kirjoita lääkkeitä, en tuputa mitään. Kerron vain sen, mitä koen ja tunnen ja näen ihmisestä hänen kerrottuaan elämäntilanteestaan. Käyttäisin tässä enemmänkin nimeä yksilövalmentaja. Useista sadoista autetuista vain alle 5 ovat olleet sitä mieltä, ettei apuni ole ollut sitä, mitä he ovat hakeneet. Ehkä teen siis jotain oikein. Haluaisin myös auttaa ihmisten fyysistä kehoa. Olen saanut hyvää palautetta energiahoitojen antamisesta. Myös hyvinvoinnista luennoiminen ja koulutus kiinnostaisivat ja tuntuisivat omilta jutuilta.

Yhtenä isoimpana unelmana on ollut aina laulaa, tehdä oma levy omista sanoituksista, jonkun säveltäen sanoituksilleni sopivat säveleet. Nyt tähän on pieni askel otettu. Aloitin laulutunnit tunnetun keikkailevan artistin opissa. Otan kaiken vastaan kiitollisena. Uskon että työ tekijäänsä kiittää.

Sitten esiintyminen. Näytteleminen. Eläytyminen. Mallina toimiminen valokuvissa. Taiteelliset, tunteikkaat kuvat.

Unelmana muutamakin asia, mistä haluan pitää tekijänoikeudet itselläni, enkä halua että kukaan ryöstää sitä ideaa minulta. Niimpä en kerro niistä sen enempää.

Useita unelmia. Mutta uskon, että kaikki ovat toteutettavissa.

Usko sinäkin. Voit olla mitä vain. Vammoistasikin huolimatta.

Kipu

Mitä kipu on? Miltä se näyttää? Miksi kipu tuntuu? Mistä se johtuu?

Kivulle on moninaisia syitä ja kipu voi olla myös tuntematonta.

Kivulla on monet kasvot. Toisista ei huomaa että heillä on kipuja. Toisista taas sen huomaa välittömästi. Toiset vaikertavat kivuissaan. Toiset taas paahtavat töitä tukka putkella ilman ilmettäkään kivusta, vaikka kipu tuntuisi lamauttavalta.

Kuinka pitkälle ihminen jaksaa kivuissa?

Kun kipu kroonistuu. Eli staattinen kipu muuttuu krooniseksi kivuksi, tulee kivusta osa elämää. Kipu kulkee aina mukana, välillä sitä meinaa edes huomata, vaikka se on olemassa, mutta kroonisen kivun sietorajan ylittyessä, kipu lamauttaa fyysisesti toimintakyvyttömäksi.

Kroonisessa kivussa on se huono puoli, että liian pitkään kivun ollessa krooninen, se alkaa viemään toimintakykyä ja tuhoo koko hermojärjestelmää. Koko kehosta tulee kosketusarka ja pienetkin ylimääräiset tilanteet saattavat olla viimeinen niitti keholle ja keho lamaantuu täysin.

Näin on käynyt itselleni jo useita kertoja. Hauskinta (mustaa huumoria) tässä on se, etten siedä minkäänlaisia kovempia kipulääkkeitä. Olen tullut lääkeyliherkäksi ja hermostoon vaikuttavat kipulääkkeet pahentavat tilannetta, vaikka ne ovat tehty auttamaan.

Mistä kipu omassa tilanteessani on peräisin? Vuoden 2002 auto-onnettomuudesta, siitä josta olen tänne blogiinikin usein kirjoittanut. Mutta koska asiaa ei otettu silloin todesta, enkä osannut vaatia, elin kuten alussa mainitsemani ihminen, kivikasvoisena välittämättä kivuista, mennen ilmekään värähtämättä eteenpäin. Kunnes kehoni tuli tiensä päähän ja toimintakykyni heikkeni v. 2016 viimeisimmässä työpaikassa.

cropped-13680440_10154325914923104_208316049802744373_o.jpg

Tämän kertaisella lyhyellä videonpätkällä youtubessa näette hetken kun minuun sattuu. Tämä on vielä “pientä”. Todellisuudessa sattuu lujaa, mutta kykenen vielä jotenkin puhumaan. Tänä päivänä pahimman kivun tullessa, en pysty puhumaan, minun täytyy vain olla hiljaa tekemättä yhtään mitään. Tai kehoni vaistomaisesti heijaa itseään puolelta toiselle.

Pahimmat kivun aiheuttajat ovat kaularankani, päänuppini ja todennäköisesti suolistoni ja/tai kohdunalueeni. Näiden lisäksi tai näistä se joko säteilee kylkeen ja vasemmalle puolelle lantioon tai sitten niissäkin on jotain. Ainakin vasen lonkkani on löystynyt ja se osaltaan aiheuttaa kipua.

Tästä pääset katsomaan videon: Kipu

Positiivinen elämänasenne negatiivisten asioiden ympäröimänä

Jotkut pitää mua ihan kahjona kun yleisesti oon aina hyvällä tuulella, vaikka paljon sataa paskaa niskaan sieltä sun täältä.

Mutta tiettekö siihen on syynsä. Jaksan elämää kun pidän mielen positiivisena ja uskon hyviin asioihin. Ja puff! Niin niitä hyviäkin asioita tapahtuu.

Yksi suurin “mysteeri” tai paikallaan junnaava asia elämässäni on ollut ura. Tai työ tai ammatti tai se, mitä tekisin työkseni. Ulkopuolisin silmin näyttää että kiinnostuksen kohteeni vaihtuvat kuin hikiset sukat puhtaisiin, mutta se johtuu lapsuudestani, jossa en saanut tukea niille asioille, jotka vetivät jo lapsena puoleensa. Ja haluten tulla hyväksytyksi ajauduin väärälle alalle, vääriin töihin, jonka takia hukkasin itseni. Todellisen minäni. Ja tästä syystä kiinnostuksen kohteeni “on vaihtunut jatkuvasti”. Lopulta itse aihe on kuitenkin pysynyt samana: ihmisten auttaminen ja luovat työt.

En näe itseäni sidottuna mihinkään. Näen itseni monipuolisena, moninaisena osaajana. Ihmisten auttamista laajalti eri tavoin ja luovaa työtä laajalti eri tavoin.

Näitä ennen kuitenkin on saatava läpi ne avut joita kehoni tarvitsee, jotta pystyisin työskentelemään aloilla, jotka vetävät puoleensa sisintäni.

Ja tämä vaatii puolestaan taistelua, joka on alkanut valitusten muodossa ja asianajajan taholta vakuutusyhtiöön liittyen.

Minunkin asiassani kun Fennia Vakuutusyhtiö on sitä mieltä, että tapauksessani ei ole korvattavaa syy-yhteyttä onnettomuuteen. Kuitenkin kaikki osoittaa, että nimenomaan onnettomuuden jälkeen elämä hankaloitui.

Samaa sano Kela ja Työeläkeyhtiö Keva. Heidän mielestään minulla ei ole työkyky alentunut niin paljoa että voisin saada kuntoutusta saati kuntoutustukea, kun taas lääkärit ovat katsoneet minut täysin työkyvyttömäksi määräaikaisesti, KUNNES saisin pitkäaikaista kuntoutusta.

Mieleni olisi jo nyt alkamassa tekemään töitä. Ja ainoa mitä pystyisinkin tekemään, olisi kirjoitustyö tauottaen ja ihmisten auttamistyö terapeuttina etänä, koska näissä pystyn itse säätelemään, milloin lepään, millon olen pystyssä/toimin. Näin ainakin haluan uskoa ja se on osa positiivista elämänasennettani. Vielä en ole tavannut/käynyt neuropsykologisessa kuntoutuksessa, jossa minut tuntemaan oppinut neuropsykologi pystyisi sanomaan, pystynkö työskentelemään. Tämän hetkisten arvioiden mukaan pystyisin mahdollisesti tällä hetkellä, kunhan ympäristö olisi rauhallinen ja kiireetön ja se onnistuu kotona kun perhe on arkisin poissa.

En siis ole työkuntoinen niihin töihin, mitä kela näkee minun pystyvän tekemään. He eivät kuitenkaan ole kiinnittäneet tähän seikkaan huomiota, vaan copy paste toiminnoilla uusivat aina aiemman hylkäyksen ja sen perustelut lisäten vain muutamia yksityiskohtia, jotka eivät ole kuitenkaan päteviä.

Viime aikaisten mediakirjoitustenkin valossa mm. aivovammapotilaita hoitanut Validia kuntoutuskeskus ja siellä toimineet neurologit ovat joutuneet paskamyrskyn alle. Tämä saa mieleni kihisemään kiukusta, ei pelkästään oman tilanteeni takia, vaan näiden ammattitaitoisten neurologien puolesta, jotka ovat tehneet kaikkensa auttaakseen aivovammapotilaita. Pistää vain miettimään tahojen todellisia motiiveja siitä, miksi näitä kyseisiä neurologeja nöyryytetään ja halveksitaan sekä syytetään järjettömistä toimista julkisesti, joita mm. neurologi Helena Huhmar ei ole edes tehnyt.

Ja jos lähdettäisiin “salaliittoteoria” linjalle, kaikki tiet johtaisivat aina samaan paikkaan: hallitus. Ja heidän rikostoverinaan vakuutusyhtiöt ja etenkin vakuutusyhtiöiden johdossa ja hallituksessa toimivat henkilöt.

Mutta näidenkin kaikkien asioiden valossa, tiedän että totuus tulee julki ja ihan jokainen rehellistä ihmistä väärin kohdeltu taho tulee kokemaan tappiota ja rangaistusta. Tavalla tai toisella.

Ja hallitus tulee uudistumaan oikeamielisellä, rehellisellä, avoimella ja koko Suomea tukevalla tavalla.

Muhun niin sattuu!

Mikä pakko on ihmisten satuttaa toisiaan?

Mikä pakko on nimitellä ja syrjiä, käyttäytyä alentavasti toista ihmistä kohtaan?

Mikä pakko on käyttää väkivaltaa?

Tämän kertaisessa traumakäsittelyvideossa siis käsittelyssä odotettu aihe, väkivalta.

Tämän saatteen myötä toivoisin teiltä videoiden katselijat, palautetta ja toiveitanne, mitä kenties haluaisitte kuulla tarkemmin, miten ja mistä syvemmin.

Videoon pääset tästä: Traumakäsittelyä – Väkivalta

Kun kukaan ei näe

Oletko koskaan kokenut tuollaista tunnetta? Pystytkö samaistumaan tuollaiseen tunteeseen? Oletko puhunut toiselle ihmiselle, joka on katsonut ohi, ohittanut sanomasi täysin ja puhunut jostain muusta, mistä olet alkanut keskustelemaan? Ovatko kirjoittamasi asiat menneet eteenpäin ilman vastausta takaisin tai vastauksena jotain, mikä täysin sulkee silmänsä todellisuudelta?

Uskon, että kaikissa ihmisissä on heitä, jotka ovat kokeneet jossain kohti elämäänsä isossa tai pienemmässä mittakaavassa tällaisen tunteen; kun kukaan ei näe.

Entäpä sitten vammautuneet, kiusatut, eristäytyneet ihmiset? Miltä heistä tuntuu kun heitä ei katsota suoraan? Heidän sanojaan ei uskota? Heidän ohi katsotaan, muttei nähdä heitä ihmisinä?

Ehkä tällä videolla ei ole asiaa, ehkä tämä ei ole mitään, mutta tältä se tuntuu. Mustalta kuvaruudulta. Ääni kuuluu, mutta ketään ei näy.

Kerron tämän tunteen omasta kokemuksestani, mutta uskon että meitä on useita muitakin. Ja vaikka videolla puhun vammautuneista, kannanotto videosta heidän puolestaan, tarkoitan videolla myös normaaleja ihmisiä, jotka kokevat samaa.

Tämä video puhuu paljon myös puolestaan tällä hetkellä käytävien keskustelujen valossa, miten vammautuneet yrittävät saada ääntänsä kuuluville muunmuassa kansalaisalotteen myötä. Kuitenkin hallituksen ja vakuutusyhtiöiden nähdessä asia täysin mitättömänä vammautuneen näkökulmaa vastaan. He eivät näe vammautuneen todellista arkipäivää. Ja kun ihminen ei näe eikä pysty samaistumaan toisen tilanteeseen, puuttuu inhimmillisyys ja kyky empatiaan. Täydellinen silmien sulkeminen.

Nyt riittää selän kääntäminen ja silmien sulkeminen. Nyt riittää näkymättömyys.

Linkki videoon: Kun kukaan ei näe